Virveli oli ollut reenikämpällä toista kuukautta ilman pintakäsittelyä ja ilmankosteus alkoi tehdä tehtäväänsä. Rungon kylkeen oli tullut muutama tummempi alue ruosteen alkua, joten oli jo kiire vetämään suojaus rungon pintaan. Halusin pitää rungon metallin värisenä, joten lakkaus oli luonnollinen valinta. Siispä rautakauppaan. Mukaan tarttui Tikkurilan Dicco metallilakkaa, tinneriä, hienoa teräsvillaa ja sivellin. Sitten vaan rumpu osiin ja hommin.

Aluksi oli käytävä ruosteen alkujen kimppuun. Tinneriin kastetulla teräsvillalla ruoste lähti kutakuinkin pois ja vielä perään hienolla vesihiontapaperilla, jonka jälkeen pinta oli riittävän hyvä. Huolellinen pyyhinta tinnerillä ympäriinsä, jotta epäpuhtaudet ja rasvat eivät vaivaisi lakkauksessa. Sitten vaan sivellin käteen ja erittäin juoksevaa metallilakkaa sivelemään.

Kolmatta lakkakerrosta vetäessäni huomasin, että vaikka lakka oli kuivunut yön yli, tuppasi se silti hieman vetämään rypylle, joten päätin jättää lakkauksen tuohon kolmeen kerrokseen. Lopullinen pinta erosi aika lailla kuvitelmistani ja todellisuudessa rumpu näyttää hyvin samalta kuin ennen lakkaamista. Mutta hyvä niin, sillä tarkoitus olikin pitää pinta mahdollisimman ennallaan.

Loput pikkuosat lakkasin upottamalla. Kierrereiätkään eivät olleet moksiskaan lakkauksesta, joten lakan kuivuttua rensselit kiinni runkoon ja kohti uutta testiä.

 Runko juuri lakattuna.

Valuvanteet olivat saapuneet, joten peltivanteet saivat väistyä. Virveli kasaan samalla kokoonpanolla kuin aiemmin uusin vantein. Heti viritettäessä huomasi eron valuvanteen ja peltivanteen välillä, sillä valuversio oli huomattavan mukava viritettävä. Aikani hieroin kalvojen virettä kohdalleen ja sitten urheilusuoritus kohti reenikämppää.

Vanteiden vaihtaminen tuotti viimeinkin sitä kaivattua kanttinapsua soundiin. Kun kanttilyönnin soundi peltivanteella oli lähes sama kuin ilman kanttilyöntiä, oli se valuvanteella huomattavasti kirkkaampi ja napakampi. Kalvojen vire oli lisäksi niin kohdallaan kuin osaan vaan virittää ja myös kaivattu herkkyys löytyi viimein. Ainoa häiritsevä asia oli edelleen kovaa lyötäessä esiintyvä vinkaisu lyönnin jälkeen. Tosin, soitettaessa koko setillä ei moista pientä vinkumista huomaa, mutta nauhoitettaessa asia voi olla toisin, mene ja tiedä, ainakaan vielä.

Powerstroke 4 lyöntikalvo ja valuvanteet.

Vaikka virvelin sondi oli kohdallaan, täytyi vinkumisenestoa kokeilla vielä lyöntikalvon vaihdoksella. Tähän testasin Remon Emperor X –kalvoa, joka on Remon sivujen mukaan heidän paksuin kalvonsa. Kalvo kiinni, hetki virittämistä ja paukuttamaan. Eipä auttanut tämä konsti, sillä lyönnin jälkeinen vinkuminen vain lisääntyi hieman. Joten kalvo vaihtoon ja Powerstroke 4 takaisin kiinni ja soundi palasi paremmaksi.

Emperor X lyöntikalvolla.

Virveli on nyt kovassa soitossa ja ihan tyytyväinen olen esikoisvirveliini. Vinkumisen todennäköisin syy lienee kai ehkä  reunaviisteissä, joten pitää perehtyä niiden saloihin kun innostusta rummun palasteluun taas löytyy. Toistaiseksi kyseinen mötti toimikoon lyömäsoittimena.

Virveli rumpusetissä.

Keskustele artikkelista miestenhuoneen foorumilla.